Siitäkin on taas aikaa kun viimeksi kirjoitin jotain, mitähän minä kirjoittaisin? Joku (ehkä minä syvillä sisimmässäni) voisi ajatella että "hei, se tulee pitkän ajan jälkeen takaisin, onkohan hyviä uutisia?" Paskanmarjat. Olen vaipunut jonkinlaiseen koomaan, mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta eikä mikään huvita. Ihmiset inhottavat minua, haluan pois aina kun niitä tulee liikaa yhteen paikkaan. En katso ketään silmiin, en puhu selvästi, mutisen vain. Aloitin psykiatrilla käynnin uudestaan, kertoen siitä miten mikään ei tunnu miltään. Nyt pitäisi katsoa uutta opiskelupaikkaa. Esitin niin perhanan kiinnostunutta tästä uudesta alusta ja kuinka "pääni on selvennyt" ja kuinka nyt pystyisin johonkin. Siellä ne istuivat, kirkkain silmin Kelan tiskin takana ja nyökyttelivät "hyvä!" Todellisuudessa minua kiinnostaa kuin hatullinen paskaa. Haluaisin vain istua täällä tekemättä mitään, kantamatta vastuuta mistään. Haluan takaisin nuoruuteni, haluan takaisin lapsuuteni, haluan takaisin sen ajan jonka käytin vain muiden nimeen hengittämiseen. Nyt istun täällä, kohta 21-vuotiaana enkä osaa edes elää. Kun vain kaikki jäisi, istuisin vain loputtomassa tyhjyydessä, sitten kun kaikki meinaa kaatua niskaa niin vetäisin itseni narun jatkoksi. Hähää, haistakaa vittu, mitäs meinasitte tehdä asialle? Ei olisi enää virkaihmiset naputtelemassa ylimielisinä pöytää ja vaatimassa sinulta maat ja taivaat. Pitäisi jaksaa, pitäisi uskaltaa, pitäisi kyetä ja kaikki parin viikon aikana. Jos et onnistu, niin ihmetellään ja pitkin hampain annetaan viikko kaksi lisää. SITTEN sinun olisi viimeistään jo tiedettävä, osattava ja uskallettava. Voi kun minulle riittäisikin vain kaksi viikkoa, katsotaan kymmenen vuoden päästä uudestaan. 

Olen myös oppinut hyväksymään kuolevaisuuteni toisella tavalla. Päivät menevät sekunneissa, viikot minuuteissa, kuukaudet tunneissa. Vuodessa ei ole kovin monta kuukautta ja vuosiakin meillä on vain rajallinen määrä. Olen monesti miettinyt "Vittu, minä kuolen kohta."

Kaveri lähtee töihin Leville. Tuosta vain, soitti ja kysyi onko töitä, oli töitä ja tämä lähti. Tuntui uskomattoman kaukaiselta ajatukselta, että lähtisin jonnekin toiselle paikkakunnalle töihin tuosta vain extempore. No, ehkä joistakin ihmisistä vain on siihen, minusta ei. 

Tulin muistelleeksi tuossa vähän aikaa sitten päivää jolloin E ilmoitti perin jykevästi että seurustelu ja suhde loppuisi siihen. Muistelin niitä sanoja jotka sanoin silloin kahvipöydän päässä kun itkin. "Mitä vittua minä nyt tällä elämällä teen?" Minua nauratti se, siis se kuinka helvetin osuvasti kuvasin tilannetta ja sitä jamaa johon elämä siitä hetkestä lähtien asettui. Niin... Mitä vittua minä tällä elämällä teen? Mitä minä haluan tehdä ja mihin siitä on? Onko se olemassa vai olemattomissa? Niin paljon kysymyksiä, muttei ketään joka antaisi vastauksia. Itse ne tietää ja itse ne hukkaa. Missä näen itseni viiden vuoden päässä? Ensimmäiseksi minulle tulee mieleen, että istun samassa asennossa täällä huoneessani ja kasvan jäkälää.