maanantai, 21. tammikuu 2013

Blogipaikka vaihtuu!

Haluan kiittää teitä rakkaat lukijat siitä, että olette seuranneet vaatimatonta... mäkätystäni tämän pienen ja turhauttavan ajan. Päätin että nyt saa tämä turha kaivertelu riittää. Tämän blogin minä jätän muistuttamaan entisestä elämästäni, siitä mitä tapahtui ja mitkä asiat vaikuttivat siihen, kuka minä tänä päivänä olen. Kaiholla lueskelen aina välillä näitä sitten jännästi. Uusi bloginimeni ei muutu aivan kauheasti, WremahThD vaihtuu Wremmiksi. Uusi osoite blogilleni on

http://eternalwork.blogspot.fi/

Tulkaa lukemaan, katsomaan ja ihmettelemään mitä elämä on minulle tuonut tullessaan, ja mitä se on vielä tuova.

Kiitos kun jaksoitte seurata tätä blogia, nyt julistan tämän sivun virallisesti muistosivustoksi. Toivottavasti en joudu palaamaan tänne, ainakaan siinä merkeissä että pitäisi kirjoittaa kuinka huonosti on mennyt.
Adios, amigos! Auringontäytteisillä rannoilla nähdään!

maanantai, 13. helmikuu 2012

Long time no ocean

 Siitäkin on taas aikaa kun viimeksi kirjoitin jotain, mitähän minä kirjoittaisin? Joku (ehkä minä syvillä sisimmässäni) voisi ajatella että "hei, se tulee pitkän ajan jälkeen takaisin, onkohan hyviä uutisia?" Paskanmarjat. Olen vaipunut jonkinlaiseen koomaan, mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta eikä mikään huvita. Ihmiset inhottavat minua, haluan pois aina kun niitä tulee liikaa yhteen paikkaan. En katso ketään silmiin, en puhu selvästi, mutisen vain. Aloitin psykiatrilla käynnin uudestaan, kertoen siitä miten mikään ei tunnu miltään. Nyt pitäisi katsoa uutta opiskelupaikkaa. Esitin niin perhanan kiinnostunutta tästä uudesta alusta ja kuinka "pääni on selvennyt" ja kuinka nyt pystyisin johonkin. Siellä ne istuivat, kirkkain silmin Kelan tiskin takana ja nyökyttelivät "hyvä!" Todellisuudessa minua kiinnostaa kuin hatullinen paskaa. Haluaisin vain istua täällä tekemättä mitään, kantamatta vastuuta mistään. Haluan takaisin nuoruuteni, haluan takaisin lapsuuteni, haluan takaisin sen ajan jonka käytin vain muiden nimeen hengittämiseen. Nyt istun täällä, kohta 21-vuotiaana enkä osaa edes elää. Kun vain kaikki jäisi, istuisin vain loputtomassa tyhjyydessä, sitten kun kaikki meinaa kaatua niskaa niin vetäisin itseni narun jatkoksi. Hähää, haistakaa vittu, mitäs meinasitte tehdä asialle? Ei olisi enää virkaihmiset naputtelemassa ylimielisinä pöytää ja vaatimassa sinulta maat ja taivaat. Pitäisi jaksaa, pitäisi uskaltaa, pitäisi kyetä ja kaikki parin viikon aikana. Jos et onnistu, niin ihmetellään ja pitkin hampain annetaan viikko kaksi lisää. SITTEN sinun olisi viimeistään jo tiedettävä, osattava ja uskallettava. Voi kun minulle riittäisikin vain kaksi viikkoa, katsotaan kymmenen vuoden päästä uudestaan. 

Olen myös oppinut hyväksymään kuolevaisuuteni toisella tavalla. Päivät menevät sekunneissa, viikot minuuteissa, kuukaudet tunneissa. Vuodessa ei ole kovin monta kuukautta ja vuosiakin meillä on vain rajallinen määrä. Olen monesti miettinyt "Vittu, minä kuolen kohta."

Kaveri lähtee töihin Leville. Tuosta vain, soitti ja kysyi onko töitä, oli töitä ja tämä lähti. Tuntui uskomattoman kaukaiselta ajatukselta, että lähtisin jonnekin toiselle paikkakunnalle töihin tuosta vain extempore. No, ehkä joistakin ihmisistä vain on siihen, minusta ei. 

Tulin muistelleeksi tuossa vähän aikaa sitten päivää jolloin E ilmoitti perin jykevästi että seurustelu ja suhde loppuisi siihen. Muistelin niitä sanoja jotka sanoin silloin kahvipöydän päässä kun itkin. "Mitä vittua minä nyt tällä elämällä teen?" Minua nauratti se, siis se kuinka helvetin osuvasti kuvasin tilannetta ja sitä jamaa johon elämä siitä hetkestä lähtien asettui. Niin... Mitä vittua minä tällä elämällä teen? Mitä minä haluan tehdä ja mihin siitä on? Onko se olemassa vai olemattomissa? Niin paljon kysymyksiä, muttei ketään joka antaisi vastauksia. Itse ne tietää ja itse ne hukkaa. Missä näen itseni viiden vuoden päässä? Ensimmäiseksi minulle tulee mieleen, että istun samassa asennossa täällä huoneessani ja kasvan jäkälää. 

perjantai, 9. syyskuu 2011

Nuoruuden syysillat.

Mitä tapahtui? Nuorena sitä joi ilokseen. Mikään ei ollut jännempää kuin hommata isolta pojalta pussikaljat 15 vuotiaana ja mennä sitten kavereiden kanssa metsään laavulle juomaan. Istuttiin kesäiltoina laavulla juomassa kaljaa ja ihmeteltiin aidosti kännin tuomaa oloa. "vittu kun tuntuu että leijus!" Ja juostiin pitkin metikköä kun jalat tuntuivat kännissä niin kevyiltä. Syksyllä kun pimeä tuli, istuttiin nuotion ääressä ja laulettiin huonolla lauluäänellä juomalauluja. Vitun väliäkö sillä oli kuka ei osannut laulaa. Kello oli viisi aamulla kun lähdettiin kaikki kotiin. Ei silloin kuitenkaan uponnut kaljaa melkein kahdeksaa enempää. Hurjimmat vetivät kakstoistapäkin ja oksentelivat polkujen laidoille, mutta se oli vain harvinaisuus. Kotiin hoippuessa oli vitun mahtava fiilis, kotona pari leipää naamariin ja nukkumaan. Aamulla oli pöhöttynyt olo mutta siitä huolimatta helvetin mahtava fiilis onnistuneesta illasta. Mahtuihan niihin iltoihin toki huonojakin hetkiä, sekin kun eräs kavereistani kaatui kännissä nuotioon. Mutta niistä selvittiin ja kohta oltiin taas kuin uusia ihmisiä.

Talvella metsässä juominen ei tullut kysymykseen, kerrat harvenivat, mutta nekin harvat kerrat legendaarisia. Kaverilla porukat baarissa, eikun sinne vain koko lössi. Istuttiin olohuoneessa, juotiin, kuunneltiin musiikkia ja puhuttiin paskaa. Silloin näki joskus riitojakin ja suhdesotkuja, oltiinhan sitä jo kohta 16. Mutta silti oli hauskaa, suhdedraamat ja akkojen pimppiraget jäivät tosi pienelle osuudelle niistä juomiskerroista. Opittiin kantapään kautta mikä oli krapula, opittiin se ettei päissään kannata lähteä pyöräilemään. Silti puhtaasti nautittiin toistemme seurasta ja alkoholista.

Sitten tuli ikää, baariin pääsi, pääsi ostamaan omat kaljat, alkuhuuma oli mahtava. Mutta pouta ei kestä ikuisesti, pilvet kasaantuivat. Elämä potki nuoruusiän hormoonintäytteisiä poikia, kaljan juonti ei ollut enää niin hehkeää kun vuosi sitten joku alkoi ronttaamaan kotiin viinaa. Juomiskerrat muuttuivat örveltämiseksi ja tappelemiseksi, silti se tehtiin aina uudestaan. Niinhän se sanalaskukin menee, illalla hilpeänä kaljaa, aamulla kalpeana hiljaa. Kun nyt on päässyt kahdenkymmenen vuoden ikään, juominen on vain paskan olon turruttamista, ei mitään muuta. Porukka hajosi ammattikouluun mentyä, senkin loputtua loputkin lähti johonkin päin. Joku sekaantui huumeisiin ja istuu nyt vankilassa, toinen kuoli taiteiltuaan sillankaiteella kännissä ja tiputtua jäiden läpi. Joillakin on jo perhe, vaimo odottaa lasta ja elämä pystyssä. Kohtaamme joskus netissä lyhyin keskusteluin, ikään kuin tietäen että istumme joskus illansuussa tietokoneen hämärässä valossa olutta juoden. Tunnemme vieläkin yhteyden, vaikka siitä on jo monta vuotta. Tiedämme sanomatta kuinka hukutamme murheitamme alkoholiin, kuinka pää tuntuu raskaalta, kuinka itkettää ja tuntuu että varjot tulevat ikkunanpielistä ja ovien alta kimppuusi. Istutaan vain yksin tässä pienessä kopissa kalja kädessä, miettien että mikä vittu meni pieleen.

Voi helvetti mitä minä antaisinkaan jos saisin vielä YHDEN ILLAN olla 15, ja istua kavereiden kanssa tällaisena syysiltana nuotion ääressä vetämässä pussikaljaa, juoksemassa niillä tutuilla kotipoluilla huutaen kuinka jalat tuntuivat niin keveiltä.

sunnuntai, 28. elokuu 2011

Jämähtäminen sementtiin

E on parisuhteessa jo toista kertaa. En oikein tiennyt mitä tuntea siinä tilanteessa kun katsoin päivitystä, tuntui normaalilta, suututti, itketti... Ei oikeastaan ehkä enää sen vuoksi että E seurustelee, vaan sen takia että ihmettelen, miksi minä en pääse eteenpäin? Miksi minä olen jämähtänyt paikalleni märehtimään omaa surkeaa elämääni, enkä onnistunut siirtymään minnekään. En uskalla puhua E:lle enää, olen vain säälittävää ihmiskuonaa jonka kuolema tekisi vain hyvää yhteiskunnalle.

Miten pystyisin kohtaamaan ne samat kasvot jotka toivat elämääni kaiken puolitoista vuotta sitten? En mitenkään. En pystyisi kohtaamaan häntä sanoen että olen epäonnistunut kaikessa. En ole osannut lopettaa suremista, en päässyt eteenpäin, olen vain painunut yhdeksi vitun kasaksi epämääräistä mössöä jonka turvissa märehdin. Pari päivää ovat olleet taas niin raskaita ettei toista. Toivottavasti tämä tästä helpottaisi ajan kanssa.. Niin... "Toivottavasti tämä tästä helpottaisi ajan kanssa..." Tuota lausetta olen hokenut kohta kaksi vuotta.

keskiviikko, 17. elokuu 2011

Sleepytime

Edessä muutto takaisin kotiin, epäonnistuin tässäkin.

"Olet aina tervetullut kotiin." Se oikeasti lämmitti mieltä sen verran että ihan itketti.

I would face any horror and overcome my darkest

fears just to hear your voice before I go to sleep

Vittu kun tuntuu pahalta.

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Älä odota ensimmäiseltä blogilta liikoja. 19-vuotias miehenalku kertoo taipaleestaan elämän poluilla, hiljattain jätettynä ja poljettuna maahan kertoo taivaltaan joka johtaisi rämeestä kuiville. Kommentoi jos haluat, jos ei löydy mitään sanottavaa, älä kommentoi.

  • Tagipilvi