E on parisuhteessa jo toista kertaa. En oikein tiennyt mitä tuntea siinä tilanteessa kun katsoin päivitystä, tuntui normaalilta, suututti, itketti... Ei oikeastaan ehkä enää sen vuoksi että E seurustelee, vaan sen takia että ihmettelen, miksi minä en pääse eteenpäin? Miksi minä olen jämähtänyt paikalleni märehtimään omaa surkeaa elämääni, enkä onnistunut siirtymään minnekään. En uskalla puhua E:lle enää, olen vain säälittävää ihmiskuonaa jonka kuolema tekisi vain hyvää yhteiskunnalle.

Miten pystyisin kohtaamaan ne samat kasvot jotka toivat elämääni kaiken puolitoista vuotta sitten? En mitenkään. En pystyisi kohtaamaan häntä sanoen että olen epäonnistunut kaikessa. En ole osannut lopettaa suremista, en päässyt eteenpäin, olen vain painunut yhdeksi vitun kasaksi epämääräistä mössöä jonka turvissa märehdin. Pari päivää ovat olleet taas niin raskaita ettei toista. Toivottavasti tämä tästä helpottaisi ajan kanssa.. Niin... "Toivottavasti tämä tästä helpottaisi ajan kanssa..." Tuota lausetta olen hokenut kohta kaksi vuotta.