Mitähän asioita sitä itse katuu... Enpä tiedä. Kiusaaminen aloitettiin niin nuorena kuin pystyn muistamaan, oikeastaan jo esikoulussa. Minut kiusattiin erakoitumaan kotiini, jos astuin pidemmälle kuin piha, lensi joka puskasta kiviä ja kepakoita. Kerran erehdyin pyöräilemään kauemmaksi kotoa kylälle, ajettiin puukon kanssa kotiin, pyörä jäi ojaan josta se paloiteltiin ja ripoteltiin metsään. Masennuin, paljon mielikuvitusystäviä, vanhemmat kumpikin masentuneita, äidillä lääkeriippuvuus. Haluaisinko sanoa että koko elämä on sellainen mitä kadun, syntymä on sitä mitä kadun. Voisin ruveta Aku-Ankka-positiiviksi, suunta on pelkästään tästä ylöspäin. Ollaan koulut käyty, työtä tehty ja kihlattukin on ollut, mutta olen pilannut kaiken. Nyt olen liian perseestä aloittaakseni uutta ihmissuhdetta, en jaksaisi hoitaa sellaista. Kadun sitä etten tappanut itseäni kun siihen oli mahdollisuus. Se yksi rekka kävi aika lähellä, yksi loikka ja olisin ollut vapaa, vittu.

Huhhuh, osaapas sitä taas masentaa ihmisrauniota. Pitää muuttaa takaisin kotiin. Vieressäni on yli tonnin edestä maksamattomia laskuja, rahaa ei ole missään eikä tule mistään vielä vähään aikaan. Väsyttäisikin. Pah. Kaverin kanssa aina touhuttiin jotain typerää, sitten kaveri aina nauraen sanoi "vittu me ollaan perseestä!" , kyllä, niin me ollaan, minä ainakin.