Mikä oikeastaan on ihminen ja miten hänet on rakennettu? Tätä kysymystä olen tässä jonkin aikaa pohtinut. Monet kirjojen hahmot elävät satumaassa jossa kaikki on ihmeellistä, linnut laulaa ja aurinko paistaa, mikä on todellisuutta? Monesti näkee ihmisten rakentavan haaveitaan järjestelmän ulkopuolelle. Se on oikeastaan hyvin mielenkiintoista, keskitytäänpä hetkeksi miettimään, mikä on järjestelmä? Monet sanovat järjestelmää pahaksi isoksi kupoliksi, jossa synnytään ja kuollaan. Monella on seuraavanlainen käsitys elämästä: Synnyt, tuhlaat elämästäsi tietyn ajan opiskelemiseen, sitten hankit vaimon, pyöräytät pari mukulaa ja elät onnellista perhe-elämää. Kituutat töissäsi hamaan loppuun asti, säästät kuin perhana eläkepäivillesi asti, reissaat joitakin vuosia ja sitten kuolet pois. Aika ankean kuuloista, eikö? Tämä kaikki yhdistetään tähän "järjestelmään" josta niin kovasti puhutaan. Minusta kuitenkin järjestelmä ei ole elämää itsessään, järjestelmäksi voitaisiin kutsua lakia ja sääntöjä jotka ovat peruspilareita elämän kulussa. Laki kieltää varastamisen, se kieltää toisen omaisuuden tuhoamisen, se kieltää toisten ihmisten vahingoittamisen ja solvaamisen. Tueksemme tänne on järjestetty virkaihmisiä, jotka valvovat meidän turvallisuuttamme, poliisit. Monet nyt tietysti alkavat mielessään huutamaan "natsisikakyttää", mutta tämäkin on minusta aika harhaanjohtavaa. Ei poliisia tarvitse pelätä jos et ole tehnyt mitään väärää. Järjestelmä perustuu myös eri kaupoista ja liikkeistä josta saamme elämään tarvittavat tavarat ja viihdykkeet, järjestelmä on luonut toimivan yhteiskunnan jossa elämme symbioosissa tämän kanssa. Järjestelmä ei pärjää ilman meitä, ihmisiä jotka käymme työpaikoissa, teemme työtä, tuotamme tavaraa jota tämä järjestelmä sitten kauppaa muille järjestelmille saadakseen itse sitä mitä antaa meille. Se on symbioosi jossa elämme, annamme oman panoksemme jotta saisimme itse jotain vastineeksi.

Monet ovat silti alkaneet pyristelemään vastaan ja halunneet irtautua tästä järjestelmästä, miksi? Minusta se johtuu siitä, että jostain syystä ajan kuluessa ihmiset ovat kadottaneet arjen onnen. Ihmistä ei ole rakennettu palloilemaan ympäriinsä vailla päämäärää, ihminen on onnellisin arjessa. Tämä ei ole huuhaata, ihminen etsii jatkuvasti vakituista kumppania. Ihmiset jotka huutelevat eduskuntatalojen edessä järjestelmän sorrosta, huutelevat siitä kuinka pitää kuolla oravanpyörään ja kuinka surkeasti kaikki menee. He ovat näitä ihmisiä jotka yrittävät palloilla ilman päämäärää. Missä ovat ne ihmiset jotka eivät tee näin? Missä ovat he jotka elävät elämäänsä tyytyväisinä eivätkä koe tarpeen kuluttaa hermojaan moiseen? He ovat kotonaan vaimojensa/miestensä luona elämässä rauhallista arkea. Kyllähän sen paljaalla silmällä näkee, eivät esimerkiksi irtosuhteissa elävät ihmiset ole täyisin onnellisia, he ovat jatkuvasti vajavaisia, ja sen näkee. Itse ainakin olen pistänyt merkille asioita, vihaa, katkeruutta ja surua. Näitä asioita ja merkkejä esiintyy niissä ihmisissä.

Ei omaan elämäänsä tyytyväisen ihmisen pidä lähteä tunkemaan sitä muille väkipakolla, jos ihminen on varma omista mielipiteistään, hän ei suutu jos toinen on eri mieltä. Mistä johtuu että ihmiset ovat niin surullisen katkeria kaikille nykyään? Miksei osata olla onnellisia arjessa, miksi arjesta on tehty hirviö joka rappeuttaa ja rampauttaa ihmisen? Sekin on muuten surullista, kun kuulee nuorten naisten puhuvan kuinka he eivät halua parisuhteiden ja avioliittojen "kahlitsevan" heitä, ja he haluavat olla vapaita ja onnellisia. Minä sanon sen, että jos parisuhde kahlitsee paikoilleen, se on ihan ihmisten vika, ei parisuhteen. Tietysti jos "vapaus" meinaa ihmiselle sitä, että naisena saa levitellä haarojaan joka vähänkin kiinnostavalle hepulle, tai miehenä sitä että joka reikä kaupungissa on porattava, niin se on asia erikseen, sellaisena ihmisenä vapautta ei ole olemassa, on omien päämäärättömien tahdonalaisten tekojen kahlitseva vaikutus, jonka avulla ei koskaan tule kokonaiseksi.

Edesmennyt Tony Halme sanoi esimerkiksi näin: "Näytä mulle yksikin onnellinen feministi, niin mä näytän sulle Jari Sillanpään tyttöystävän." Tämä on saanut monet raivon partaalle, mutta onko kukaan ajatellut sanojen sisältöä ja merkitystä. Nyt ei vain puhuta feministeistä, vaan mistä vain ääripuolueista, jotka ovat jotain suuresti vastaan. Mitä nämä edustavat? Vihaa ja katkeruutta jotain toista kohtaan, mitä sillä voidaan saavuttaa? Onko se onnellista ja rauhallista elämää että istutaan nurkassa hampaat irvessä ja muristaan kaikelle ja ollaan vihaisia kaikelle kaikesta? Ei sellaisella saavuteta onnea, pelkkää tuskaa edessäpäin.

Miksi elämästä yleensäkin yritetään tehdä niin hankala kokemus? Miksei vain voida elää omaa elämäänsä olematta vihaisia kaikille? Elämä ei ole lyhyt kokemus jossa et kerkeä kissaa sanoa, se on ikuisuus sinun pääsi sisällä, miksi siis ihmisenä sairastuttaisit itsesi suunnattomalla vihalla ja katkeruudella toisinajattelijoita kohtaan? Kaikille meille tulee sama kohtalo, me mätänemme pois, sitä ennen haluan elää oman elämäni rauhassa, en kaipaa sen olevan kuin toimintaleffasta. Jos joku haluaa niin, onko se väärin? Ei ole, mutta onko se asia loppuun asti mietitty? Ihmisen rakenne koostuu rauhasta ja seesteisyydestä, jokainen ihminen tosin löytää rauhansa eri asioista, mutta maailman yllä leijuva viha ei ole yksi näistä.

Sekavaa pohdiskelua mutta menkööt, selvitän loppuun pääni sisällä.